Nolo siivooja ei ymmärrä taidetta.

2.1.2021 / Reetta Koski

Googletin taiteilija Riiko Sakkisen nimellä ja päädyin Iltasanomien artikkeliin, joka oli otsikoitu:

Tuomas Enbusken siivooja luuli arvokkaita taideteoksia roskiksi: ”Mitä jos en olis sattunut olemaan kotona”

Tuomas Enbusken siivooja ei tunnistanut Enbusken kotona olevia taideteoksia, vaan meinasi heittää ne roskiin. Enbuske oli ollut kotona samaan aikaan hänen siivoojansa kanssa. Siivoja oli kysynyt Enbuskelta työnsä lomasta, miten hän toimisi ikkunalaudalla olevien pahvilaatikoiden kanssa. Teokset olivat mäkkärin happymeal boxeja parodioivia laatikoita. Enbusken omistama Sakkisen teos vaikuttaisi kuuluvan tämän Super Size Happy Meal -taideteossarjaan. Laatikossa lukee esim purest cocaine tai blood diamonds.

Siivooja oli siis heittämässä Riiko Sakkisen taideteoksia roskiin ja kysyi "Siis oliko nää kans menossa kierrätykseen?"

Tuomas kertoo, että hän koetti vastata mahdollisimman kepeästi, että "juu niitä ei tartte", ettei olis nolannut. Saimaan aikaan mietin kauhuissani, mitä jos en olis sattunut olemaan kotona. Olis ollut ahdistavaa alkaa vaatia niistä korvausta siivousfirmalta,jos tää tyyppi olis sitten joutunut kärsimään.

Tässä kiinnostavinta on tuo sana "nolannut". Tällä nostetaan taide jonkun tietyn porukan ymmärrykseksi. Ja tuskin siivoja olisi edes nolostunut. saattanut vain naurahtaa että ai nuoko taidetta ja jolloin Enbuske itseasiassa esti oman nolon hetkensä. Meidän tavisten mielestä ei kuulu yleissivistykseen tunnistaa mäkkäriboxeja taiteeksi.

Ja miten tuo Tuomaksen kauhuskenaarion korvaussumma olisi asettunut jos siivoja olisi siltikin vienyt ne roskiin. Vastaus "ei tartte" olisi tulkittavissa niin että ei tartte, että vie ehkä itse. Vain vastaus ne ei kuulu roskikseen olisi pätevä. Palveluammatissa olen aina halunnut hiukan ylittää asiakkaan odotukset eli olisin vienyt pahvilaatikot kierrätykseen joka tapauksessa.

Entä olisiko ollut reilumpaa kertoa, että ne on taidetta niin vuorovaikutus olisi ollut tasavertaisempaa. Siivojakin voi ymmärtää ne taiteeksi, kun antautuu vaihtamaan ajatuksia.

Kritisoinko Riikon mäkkäriboxitaidetta?

Päinvastoin. Googlettelin hänen teoksiaan juuri niiden kiinnostavan sanoman vuoksi. Sakkinen on perustanut turborealismiksi itse nimittämänsä taidesuuntauksen. Hän kritisoi taiteellaan provokaation ja ironian keinoilla kapitalismia ja näkemyksensä mukaisia yhteiskunnallisia ongelmia, mistä pidän aina.

Kritisoinko Enbuskea siitä että hän on typeryyksissään laittanut n. 500€/teos pahvilaatikoihin?

En todellakaan. Enbuskella on varmasti varaa ja hän on tehnyt arvovalinnan ja ostanut osan tuota ajattelua ja aatemaailmaa. Ostamalla teoksen hän mahdollistaa taiteilijan työskentelyn ja hänen manifestinsä, jossa hän pääsee käyttämään taidetta aseena kapitalismia vastaan. Ehkä keskustelut hänen kotonaan aloittavat uusien vieraiden kesken sen keskustelun mitä taiteilija on toivonut niiden välittävän. Niillä kenellä on mahdollisuus tulisi ostaa taidetta.

Enbusken tarinan opetus voisi olla se, että taide on kontekstisidonnaista. Me itse luomme omat ja kulttuuriset merkityksemme. Toiselle se edusti taidetta, toiselle ei. Jos olohuoneen seinälle päätynyt kolmivuotiaan villi piirros olisikin ollut kuuluisuutta saaneen taitelijan teos, myös kodissa vierailevien ihmisten arvostus muuttuisi.

Riiko esittelee teoksiaan omilla verkkosivuillaan. Niitä on myynnissä Suomessa muun muassa taidegalleria Brondassa. Brondassa tällä hetkellä esillä olevat Sakkisen teokset maksavat 500 euroa kappale.

Kaikki taidemuodot on kontekstiinsa sidottua. Tuomaksen tarinasta mieleeni muistuu tarina viulistista, joka on alunperin julkaistu New Your Time postissa. Sittemmin se on ollut eri muodoissa monissa meemeissä:

Eräänä kylmänä tammikuun aamuna viulisti seisoi Washingtonilaisella metroasemalla soittamassa. Hänen aloitettuaan vanha mies pysähtyi kuuntelemaan soittoa hetkeksi ja jatkoi sitten matkaansa. Vähän myöhemmin nainen pysähtyi kuuntelemaan, ja heitti viulistin hattuun dollarin.

Hieman tämän jälkeen nuori mies pysähtyi ja jäi kuuntelemaan. Hän vilkaisi sitten kelloaan ja säntäsi tiehensä. Pian kolmivuotias pysähtyi kuuntelemaan, mutta hänen äitinsä repi häntä eteenpäin. Koltiainen kääntyi taas viulistin puoleen, mutta hänen äitinsä töni häntä eteenpäin. Lapsen katse liimautui viulistiin koko matkan, jonka hänen äitinsä retuutti häntä pois. Sama ilmiö toistui lukemattomien muiden lasten kohdalla.

Kolmen vartin kuluttua viulisti laittoi soittimensa koteloon. Koko tänä aikana häntä oli pysähtynyt kuuntelemaan kuusi ihmistä. Mies tienasi kolmessa vartissa yhteensä 32 dollaria. Kukaan ei huomannut, kun hän lopetti soiton. Kukaan ei taputtanut.

Kukaan ei tiennyt, että viulisti oli Joshua Bell, yksi maailman arvostetuimmista sooloviulisteista. Hän esitti aikamme upeimpia sooloviuluesityksiä soittimella, jonka arvo on 3.5 miljoonaa dollaria. Kaksi päivää aikaisemmin hän oli soittanut loppuunmyydyssä Bostonilaisessa teatterissa, jossa lipun hinta oli keskimäärin sata taalaa.

Kuinka usein pysähdymme tarkastelemaan, mitä kaikkea kaunista ympärillämme tapahtuu? Mitä kaikkea meiltä jää huomaamatta.